Seiskarit

Seiskarinkoirakerhon syystapaamisessa Juha Rosenqvist esitteli kirjoittamansa Koirarotuja vai rotukoiria? Koirien rodunmuodostuksen historiaa -artikkelin ajatuksia. Artikkelinsa esittelyssä hän käsitteli koirien jalostusta sekä rodun käsitteen syntyä ja kehitystä läpi koirien historian.

Alunperin koirien jalostuksen voidaan katsoa alkaneen luontaisella ihmisen tekemällä valinnalla, kun koiria on otettu käyttökoiriksi ihmiselle hyödyllisien ominaisuuksiensa vuoksi. Näistä valituista koirista on pidetty huolta ja ne ovat päässeet lisääntymään. Koirille on näin alkanut kehittyä ominaisuuksia käyttötarkoituksensa mukaan. Tällaisia eri tarkoituksiin käytettyjä koiratyyppejä tiedetään olleen jo antiikin aikoina.

Perinnöllisyystieteen myötä eläinten järjestelmällisempi jalostus alkoi kehittyä 1800-luvulla, ja sitä pystyttiin soveltamaan myös koiriin. Aluksi koiria jalostettiin erilaisiin käyttötarkoituksiin eikä esimerkiksi koiran ulkonäöllä ollut merkitystä. Ajatus rotukoirasta, joka on tietyn tyyppinen ja näköinen, syntyi vasta teollistumisen ja sen myötä syntyneen standardisoinnin ideaalin myötä. Rodunjalostusopin mukaisesti alettiin määritellä tarkat ulkonäölliset piirteet, joiden täyttämisestä koirayksilöt kilpailivat ja vain parhaiten rotuominaisuuksia täyttävät yksilöt saivat lisääntyä. Näin syntyi ulkoisilta ominaisuuksiltaan hyvin yhteneväisiä rotuja.

Samalla kun rodun sisältä hävisi suuri vaihtelevuus, myös geenipohja kapeni aiheuttaen nykyisiä rotujalostukseen liittyviä terveysongelmia. Myös tavoitellut ihanteet sinänsä saattavat olla koiralle epäterveellisiä.

Artikkelissa esittämiensä pohdintojen perusteella Rosenqvist esitti, että ehkä seiskarinkoiriakin pitäisi kutsua roduksi, koska toimintamme on järjestelmällistä jalostusta, jossa koiria risteytetään tiettyjen tarkoitusperien mukaan ja käytetään hyväksi viimeisintä tutkimusta perinnöllisyydestä. Vaikka seiskarinkoirille on esitetty rotukuvaus, miltä seiskarinkoira näyttää, ei jalostuksessa pyritä tiettyyn ulkonäköön vaan tavoitteena on koirien hyvä terveys laajan geenipohjan avulla sekä luonteeltaan ja ominaisuuksiltaan hyvä kotikoira.

Rodun käsitteelle ei ole mitään tarkkaa määritelmää, eikä millään taholla ole myöskään yksinoikeutta määritellä sitä, mistä rodussa on kysymys. Usein järjestäytyneet koirajärjestöt määrittelevät ja hyväksyvät rotuja, mutta myös järjestäytyneen kenneltoiminnan ulkopuoliset ja itsenäiset koirajärjestöt voivat määritellä tavoitteensa itse.

Kokouksessa vajaa kolmekymmentä osallistujaa kommentoi omalta osaltaan, miten kokee rotukysymyksen, varsinkin seiskarinkoiran osalta. Yhteenvetona voi sanoa, että rotuasiasta saa hyvät keskustelut tuttujen ja satunnaisten ohikulkijoiden kanssa. Monet ovat saaneet selittää omasta seikarinkoirastaan ja sen taustasta, koska koira on herättänyt kiinnostusta. Yleisesti ajatellaan, että seiskarinkoira on rotu, vaikka järjestäytyneessä kenneltoiminnassa seiskarinkoiraa ei roduksi ole tunnustetuttakaan.

Sillä kutsutaanko seiskarinkoiraa roduksi vai ei, ei ole merkitystä kerhon käytännön toiminnalle tai sille, millä periaatteilla seiskarinkoiria jalostetaan. Kokouksen osallistujilla ei näyttänyt olevan vahvaa mielipidettä ainakaan sitä vastaan, että seiskarinkoirista puhuttaisiin koirarotuna.  

Pohdittiin, mitä hyötyjä tai haittoja asiasta voisi olla. Monessa kommentissa tuli esille, että rodusta puhuminen nostaisi seiskarinkoirien statusta muiden koirarotujen tasolle. Toisaalta kerhomme toiminnassa ja erityisesti koirien jalostuksessa on hyvin erilaiset lähtökohdat kuin tyypillisellä rotukoiratoiminnalla. Tämän eron selkeyttäminen voi olla haastavaa, jos identifioidumme liikaa rotujärjestöksi.

Vaikka sillä ei käytännön toiminnan kannalta olekaan suurta merkitystä, kutsutaanko seiskarinkoiraa roduksi vai ei, on tätä keskustelua hyvä käydä ja hallitus lupasi kevätkokoukseen mennessä tehdä ehdotuksen kerhon viralliseksi näkemykseksi asiasta.

Lämmin kiitos kaikille keskusteluun osallistuneille, saimme arvokasta tietoa työmme tueksi!

Jääkauden jälkeen Pohjolaan saapuneiden ihmisten mukana kulki pystykorvaisia koiria, jotka vetivät rekiä ja olivat korvaamaton apu metsästyksessä ja pyynnissä.

Itämeren pohjois- ja itäosissa tärkeimpiä saaliseläimiä olivat hylkeet, joiden pyynnissä koirien tarkat aistit olivat välttämättömiä. Koirat kulkivat pyytäjien mukana hyljejäillä tuhansien vuosien ajan aina 1950-luvulle asti. Suomen rannikoille muodostui hyljekoirien kanta, ja varsinkin Suomenlahti oli tunnettua hyljekoirien aluetta.

Toisen maailmansodan ja hylkeiden pyynnin loppumisen seurauksena hyljekoirat hävisivät. Sodassa Suomi menetti Neuvostoliitolle Suomenlahden suuret ulkosaaret, jotka olivat olleet hyljekoirien ydinaluetta. Kun sodan jälkeen hylkeiden pyynti 1950-luvulla menetti merkityksensä, viimeisetkin hyljekoirat hävisivät. 

Seiskarin saarelta kotoisin oleva Leo V. Sipilä alkoi 1990-luvun lopulla perimätiedon turvin luoda kotisaarensa koirakantaa uudestaan. Syntyi seiskarinkoira, jonka kantaa on kasvatettu yli 20 vuoden ajan.

Toimittaja Juha Rosenqvist on kirjoittanut hyljekoirien tarinan kirjaksi, Hyljekoirat ja seiskarinkoira, joka kertoo hylkeenpyynnissä käytettyjen koirien tarinan kivikaudelta nykypäivään.  

---

HYLJEKOIRAT JA SEISKARINKOIRA

– Hylkeenpyynnissä käytettyjen koirien historia kivikaudelta nykypäivään

Kolmeen päälukuun jaetussa kirjassa käydään läpi alkukoiran kehitys pohjoiseksi pystykorvaksi ja hylkeenpyytäjäksi, ja miten kadonnut koiratyyppi luotiin uudestaan terveeksi ja perimältään monimuotoiseksi peruskoiraksi, seiskarinkoiraksi.

---

Kirjan ensimmäinen luku valottaa suden domestikaatiota koiraksi ja alkukoiran kehitystä. Koira kehittyi sudesta nykytiedon valossa ennen viimeisimmän jääkauden kylmintä jaksoa eli yli 20 000 vuotta sitten.

Koiran alkutaipaleesta tiedetään varmuudella vähän ja koiran kehitykselle onkin esitetty erilaisia teorioita. Koiran rooli ihmisten ravinnonhankinnassa on kuitenkin alusta lähtien ollut olennainen ja koiran kehitys eri käyttötyyppeihin on tapahtunut ihmisen elinkeinokulttuurien ohjaamana. Koiran kohdalla kyse on kulttuurisen kehityksen ohjaamasta evoluutioprosessista.

Tuhansien vuosien kehityskulun seurauksena kehittyi pystykorvainen peruskoira, joka auttoi ihmistä metsästyksessä, toimi vetoapuna ja hätäravintona, kun nykyihminen alkoi levittäytyä pohjoiseen jääkauden hellittäessä otettaan. Pohjoisessa koirilla oli selviytymisen kannalta olennainen merkitys.

Pohjoiseen ihmisiä vetivät runsaat ravintoapajat, joiden hyödyntämisessä koira oli suureksi avuksi. Varsinkin talviaikaan ravinnon hankinta oli metsästys-keräilyssä haastavaa. Hylkeet tarjosivat hyvän ravintolähteen myös talvella ja koira oli lumisilla jäälakeuksilla välttämätön apu hylkeiden löytämiseksi.

Kirjan toinen pääluku avaa Itämeren hylkeenpyyntikulttuuria koirien käytön näkökulmasta kivikaudelta 1950-luvulle. 

Hylkeiden pyynnillä oli vuosituhansien ajan suuri merkitys rannikkoalueilla. Hylkeistä saatiin ravinnon lisäksi tarve-esineitä sekä tuotteita vaihtokauppaan. Aikanaan Eurooppaa muun muassa valaistiin Pohjanlahden hylkeistä keitetyllä traaniöljyllä.

Hylkeiden pyynnin lisäksi koiria käytettiin myös maariistaan metsästämisessä, erityisesti hirvenmetsästyksessä. Pystykorvaista peruskoiraa hyödynnettiin pitkään hyvin monipuolisesti, sillä metsästys-keräilyssä ihmisen ravinnonhankinta perustui kausien mukaan erilaiseen riistaan.

Elinkeinokulttuurien kehitys alkoi vähitellen muokata myös pystykorvaista peruskoiraa. Vaihdantatalouden ja turkiskaupan kehitys johtivat muun kulttuurisen kehityksen myötä vähitellen metsästyksen ja pyynnin erikoistumiseen, mikä vaikutti myös koirien erikoistumiseen.

Kivikautisesta peruspystykorvasta muovautui kolmenlaisia koiria: rannikoilla hylkeiden pyytäjiä, sisämaassa maatalouselinkeinoon sopivia pienriistan haukkujia ja erämaissa kookkaampia suurriistan koiria.

Näistä kolmesta koirakannasta rannikoiden hyljekoirat saivat eniten vaikutteita muuttoliikkeiden ja kauppayhteyksien myötä. Rannikoiden ja saariston koirakannat ovatkin todennäköisesti olleet perimältään monimuotoisempia kuin sisämaan koirat. Koirat olivat hyötyeläimiä, joiden käyttöarvon kannalta ratkaisevinta oli koirien soveltuvuus niihin tehtäviin, joissa niitä tarvittiin. Ulkonäöllä ei ollut merkitystä. Koirien fyysiset ominaisuudet muokkautuivatkin niiden tehtävien ja olosuhteiden perusteella, missä koiria käytettiin.

Hyljekoirien kanta on tiettävästi ollut melko kirjavaa ja se on aika ajoin todennäköisesti uudistunut. Olennaisinta on ollut pyyntikulttuurissa tarvittujen käyttöominaisuuksien säilyminen.

Hyljekoirien kohtaloksi koituivat pyyntikulttuurin muutokset ja lopulta pyyntikulttuurin loppuminen. Kun koirille ei ollut enää käyttöä hylkeiden pyynnissä tai pyynti loppui kokonaan, hyljekoiratkin hävisivät.  

Suomenlahden suurilla ulkosaarilla hyljekoirien kannat olisivat todennäköisesti saattaneet säilyä pyyntikulttuurin näivettymisestä huolimatta, mutta saaret menetettiin Neuvostoliitolle ja samalla menetettiin myös saarten koirat.

Ulkosaarilta koiria oli annettu mantereelle jo ennen sotaa ja tämän perimätiedon valossa Seiskarissa syntynyt Leo V. Sipilä alkoi isänsä kehotuksesta kerätä kotisaarensa hyljekoiriin liittyvää tietoa ja etsiä niiden mahdollisia jälkeläisiä.

Sipilän työ synnytti 1990-luvun lopulla seiskarinkoiran ja Seiskarinkoirakerhon. Kolmas luku käsittelee tätä hyljekoirien jälkeläistä, seiskarinkoiraa, jonka kantaa on 2000-luvun alusta lähtien pyritty ylläpitämään ja kasvattamaan tiukan rotumääritelmän sijaan samankaltaisilla periaatteilla kuin hyljekoiria menneinä aikoina yhdistettynä nykytietämykseen genetiikasta ja koirien jalostuksesta.

Parinkymmenen vuoden ajan seiskarinkoirien kanta on hiljalleen kasvanut ja seiskarinkoirat ovat vähitellen ottaneet paikkansa koiramaailmassa terveenä ja perimältään monimuotoisena peruskoirana, jollaisia koirat ovat alkujaan olleetkin ennen ulkomuodon ja erikoisominaisuuksien jalostamista.