Seiskarinkoira - hyljekoira

… merkittävin peruste seiskarinkoiralle on sen kulttuurihistoriallinen arvo ja koirien hyviksi kerrotut ominaisuudet. Vaikka alkuperäinen hyljekoira onkin kadotettu, on nyt olemassa hyvät lähtökohdat tällaisen koiran rekonstruktiolle. Tällöin säilyisi edes häivähdys siitä monituhatvuotisesta perinteestä, joka rannikoillamme on vallinnut… (Juha Rosenqvist, Koiramme-lehti nro 7-8, 2002)

Tarina kertoo…

1700-luvun alkupuolella toivat suomalaiset sotilaat Norjan tuntureilta Viipurin varuskuntaan mustia pystykorvia. Koirista oli tarkoitus kouluttaa karhun kaatoon sopivia koiria. Norjassa sotamiehet olivat jo nähneet, kuinka sisukkaita ja rohkeita nämä koirat olivat. Äänettömän metsästystapansa vuoksi ne sopivat hyvin metsästykseen aukeilla tuntureilla ja puuttomassa maastossa. Kuitenkaan Karjalan metsäisessä maastossa tämä metsästystapa ei ollut menestyksellinen, ja näin nämä koirat jäivät vuosikymmeniksi unohduksiin…

Seiskarin hyljekoiran alkutaival

Seiskarissa on ollut jo 1600-luvulla hyljekoiria. Ne olivat samaa koirakantaa kuin muidenkin ulkosaarten koirat. Hylkeenpyynti koirien kanssa jatkui aina vuoteen 1763 saakka, jolloin saareen perustettiin keisarillisella käskyllä ruttosairaala.

"...18:n vuosisadan loppupuoliskolla raivosi Etelä-Europassa rutto korjaten laumoittain kallista ihmisviljaa. Ruton ehkäisemiseksi muihin maihin, asetettiin Seiskariin v. 1763 karanteeni eli ruttosulku laivoille, jotka tulivat Välimereltä, Arkipelagilta Pietariin. Vuoden 1786 ukaasi määräsi Seiskarin saarelle karanteenihuoneiden rakentamisen. Että ne sittemmin rakennettiinkin, on varmaa, sillä rakennuksien jätteitä on vieläkin itärannan hiedassa nähtävissä…" (Onni Silvennoinen, Seiskari sanoin ja kuvin, 1916)

Ruttovaaran takia määrättiin kaikki koirat ja kissat hävitettäviksi, ja näin alkoi saarella lähes viisi vuosikymmentä jatkunut koiraton kausi. Seiskaria ja seiskarinkoirien historiaa tutkinut Elina Hänninen arvelee kuitenkin, että kaikkia koiria ei hävitetty. Osa koirista oli ehkä viety mantereen puolelle tuttavien ja sukulaisten luo.

Ruttosulun väistyttyä alettiin saarelle jälleen tuoda koiria. Kalanostajat, jotka kävivät Viipurin linnan alueella, olivat havainneet siellä koiria, joiden arvelivat sopivan hylkeenpyyntiin. Muista saarista ei Seiskariin koiria annettu, joten vuonna 1806 toi koivistolainen kalanostaja (raasseli) nimeltään Pulli, Georg Johaninpoika Hotaselle (1775-1836) ensimmäisen mustan pystykorvan.

Koiran nimikin tiedetään, se oli Grille. Tämän koiran kerrotaan olleen Viipurin varuskuntaan tuotujen mustien pystykorvien jälkeläinen.

Koira menestyi jäällä ja hylkeenpyynnissä niin hyvin, että saarelaiset hankkivat niitä useampia. Näin saatiin Seiskarin saarelle aivan oma, muiden saarten koirista melkoisesti poikkeava kanta.

Seiskarinkoiran pelastus

1900-luvun alussa lienee Seiskarin saarella ollut noin satakunta koiraa. Kanta väheni kuitenkin hylkeenpyynnin vähentyessä noin puoleen. Suomenlahden ulkosaarten evakuoinnin yhteydessä lokakuussa 1939 määrättiin kaikki koirat ja kissat lopetettaviksi. Näin tehtiinkin merivartioston ja osittain koirien omistajien toimesta, mutta jotkut ottivat myös koiransa mukaan. Osa koirista pääsi silloin karkuun, mutta niistäkin moni menehtyi hoidon puutteeseen ja kylmään. Muutamat selvisivät mantereelle asti, mutta silloisissa sekavissa oloissa eivät löytäneet enää isäntiään. Näin oletettiin koko hyljekoirakannan hävinneen Suomesta.

Seiskarilaiset eivät mielellään luovuttaneet hyljekoiriaan muualle. Vanhat seiskarilaiset tiesivät kuitenkin, että joitakin pentuja oli annettu Selkämeren rannikolle. Tarkempina paikkoina mainittakoon Kustavin Isokarin majakka, Pyhämaan Lyökki ja Lokalahden Putsaari. Näihin paikkoihin oli 1930-luvun alussa toimitettu kymmenkunta koiraa harjoittamaan hylkeiden poikaspyyntiä. Kesävieraille oli annettu kolme koiraa, joista yksi Lappeenrantaan. Yksittäisiä koiria oli viety myös Kalajoelle, Luhankaan ja Hailuotoon.

Seiskarinkoiran ulkonäöstä ja luonteesta

Sakari Pälsi toteaa kirjassaan Suomenlahden jäillä (1924) Suursaaren koirista seuraavaa:

"Muutaman tuntijain mukaan Suursaaren koirat muistuttavat lappalaisten paimenkoiria, ja silmämääräisesti arvioiden niissä täytynee ollakin arktista verta. Lähimpinä sukulaisina tulisivat kysymykseen Vienan karhu- ja hirvikoirat. Molemmilla on sama jykevä pää ja runsaasti valkoista väriä karvassa, pohjoisten koirien yleiset tuntomerkit. Lisäksi tulevat tietysti pystyt korvat, jotka Suursaaren koirilta vast´ikään vei lerpalleen se venäläisperäinen sekoitus."

Samassa kirjassa todetaan Tytärsaaren koirista:

"Rotu on kuitenkin viime aikoina pahasti turmeltunut, ja joukossa alkaa näkyä tavallisia sekasyntyisiä kyläkoiria. Vieras aines kuuluu olevan kotoisin Virosta ja Inkeristä, mistä Tytärsaareen oli aikoinaan tuotu pitkäkarvaisia ja luppakorvia paimenkoiria. Musta väri tuli samalla yleisemmäksi, vaikka sitä lienee suosittu aikaisemminkin, koska se näkyy hyvin jäällä."

Seiskarin saaren koirat olivat ja pysyivät pystykorvaisina. Saarelaisten viisaan ajattelutavan havaitsee siitäkin, etteivät he päästäneet hyljekoiriinsa vierasta verta, kuten muissa ulkosaarissa tehtiin.

Saaren koirat säilyivät kantana puhtaampana, sillä alusta alkaen alettiin saaressa harrastaa "jalostusta" niin, että parhaimmat nartut suljettiin navettoihin juoksuaikana ja vain sopivat urokset valittiin niille seuraksi sukua jatkamaan. Näin saatiin sadan vuoden aikana kehitettyä koira, jolla oli kaikki hyvän hyljekoiran ominaisuudet. Viimeinen mantereelta tuotu koira hankittiin vuonna 1922. Se oli kuitenkin samaa tyyppiä, kuin Seiskarin hyljekoirat ja myös hankintapaikka oli sama eli Viipurin ympäristö. Koiran hankki Sakari Lahtelan isä, joka palveli merivartijana. Koiran nimi oli Peto.

Väriltään nämä Seiskarin saaren koirat olivat mustia tai tuhkanharmaita, ruskeitakin koiria oli jonkin verran. Jos koirassa oli liikaa valkoista väriä, se katsottiin virheeksi, sillä sitä ei erottanut valkealla jäälakeudella. Sopiva määrä oli laikku rinnassa, neidon kämmenen kokoinen. Tassut olivat valkoiset ja myös hännän huippu sai olla valkoinen. Muutamilla oli vielä takajalkojen etupuolella vatsassa ohut valkoinen raita. Korvat olivat melko kookkaat ja pystyt, tyvileveyttään pidemmät. Sellaisiakin koiria oli, joiden korvat olivat kärjistä taittuneet, mutta nekin nousivat pystyyn, kun koira innostui.

Häntä oli puolituuhea ja mieluiten vasemmalle kaartuva, ja takatassuista löytyivät kannukset. Kitalaen tuli olla tumma ja pykälikäs. Kooltaan nämä koirat olivat miehen polven korkuisia.

Luonne oli tottelevainen, eikä ihmisille ärhentelevä, koska koira pyyntimatkoilla usein joutui oleilemaan samoissa ahtaissa tiloissa ihmisten kanssa. Lammaskoiramaista paimennusviettiä koiralla sai, ja pitikin olla.

Saarella koirat saivat olla vapaina ja ne järjestivät välillä aikamoisia tappeluja keskenään. Kesävieraiden saapuessa niiden huvia oli makupalojen kärkkyminen.

Koirat hylkeenpyynnissä

Lavansaarelainen hylkeenpyytäjä, merivartiomestari Toimi Klaus Loviisasta kertoo:

Ruskeat koirat olivat harvinaisia, mutta niitä oli toisinaan poikueissa. Ne olivat usein aika hyviä hyljekoiria, joten ne olivat haluttuja, vaikka eivät näkyneet niin hyvin jäällä, kuin mustat näkyivät. Pennuista tuli hyviä tai vähemmän hyviä hyljekoiria, harvoin niitä jouduttiin hylkäämään."

Se uskollinen hyljekoira

Alpo River (ent. Ämmälä), Kuultua ja koettua. Muistelmia synnyinsaarestani Seiskarista, 1987.

"Kaikkien hyvä ystävä, hyljekoira, ei koskaan valittanut kylmästä eikä nälästä. Se oli viimeinen nukkumaan menossa ja ensimmäisenä ylhäällä. Harvoin halusi tulla sisälle, mutta sillä olikin paremmat käytöstavat kuin itseään ihmiseksi kutsuvalla. Se katsoi rehellisillä silmillään kuin kysyen: joko lähdetään!

Näin löytyi hylkeen pesä 300-400 metrin päästä. Kun koira saapuu pesän reunalle, se etsii lumen ja jään keskeltä hylkeen käyttämän kulkuaukon. Siihen se jää seisomaan toinen etukäpälä ylhäällä, katsoen kiinteästi eteensä. Pesä oli tyhjä. Siis liian myöhään. Emo oli vienyt poikasen mennessään tämän ollessa jo tarpeeksi vanha emon matkaan…"

Hyljekoira Vike (III)

Sipilän perheellä oli jo Seiskarin saarella ollut kaksi Vikke-nimistä hyljekoiraa . Ensimmäinen Vikke kuoli Leo Sipilän ollessa yksivuotias. Toinen Vikke oli syntynyt vuonna 1933 ja se hävisi 1939, talvisodan alussa. Huhujen mukaan se olisi nähty Virolahdella seuraavana keväänä. Tämä Vikke tunnettiin seiskarilaisten ja kesävieraiden piirissä erittäin viisaana ja rauhallisena koirana. Se osasi jopa käydä kauppareissulla, kun hampaisiin annettiin kori kauppalappuineen. Kesäisin sen tärkein tehtävä oli Sipilän perheen kahden rasavillin pojankoltiaisen vartiointi. Talvella se oli perheen isän kanssa jäällä hylkeitä etsimässä ja tämänkin homman se osasi kiitettävästi.

Sipilän perheen kolmas hyljekoira syntyi vuonna 1945 Pyhämaan Lyökin kylässä. Pentuja oli neljä, joista kaksi muutti samana vuonna sukulaisperheen luo Merimaskun Lierantaan. Pentujen isän tiedettiin olevan kotoisin Putsaaresta, joka oli ennen sotia ollut hylkeiden koirapyynnin keskuspaikkoja Selkämerellä. Vielä nimetön pentu sai uuden kodin Kaksoisten kylästä, Benjam Sipilän siirtolaisperheen kahden pojan lemmikkinä. Silloin pentu sai myös nimen Vike, joka oli lyhennys perheen edellisen koiran Vikke-nimestä. Oli kai aivan sattuma, että Vike joutui sellaiseen perheeseen, jossa oli aikaisemmin harrastettu hylkeenpyyntiä koirilla. Pentu valittiinkin ulkonäön perusteella, koska se oli samannäköinen kuin aikaisempi koira.

Viken elämä oli tästä lähtien sellaista, kuin eläimistä pitävän perheen koiranpennulla oli. Se osallistui poikien kanssa kaikenlaisiin kujeisiin ja oppi helposti erilaisia temppuja. Jo aivan nuorena Vike tunsi vetoa vedessä oloa kohtaan, sillä nimittäin oli tapana uida heti, kun vain löysi jostain avovettä, kylmästä lainkaan välittämättä.

Vike oli ulkonäöltään mustanruskea pystykorva. Rinta, tassut ja hännänpää valkoiset. Kooltaan se oli melko pieni, mutta vahvarakenteinen. Karvapeite oli pinnalta karheaa ja kiiltävää, mutta sen alla oli hyvin tiheä, vettähylkivä pohjavilla. Korvat olivat täysin pystyt ja melko kookkaat. Pään luusto sironmuotoinen. Jalat vankemmat kuin vastaavan kokoisilla pystykorvilla. Häntä oli tuuhea ja selän päälle kiertynyt.

Merimaskussa Vike ei ollut kuin vuoden verran, sillä perhe muutti sieltä Loviisan Määrlahteen. Siellä se tutustui jo vuonna 1948 presidentti Urho Kekkoseen, joka vietti kesää huvilallaan naapurissa. Vike ja rouva Sylvi Kekkonen tulivat ainakin hyvin toimeen keskenään. Loviisan aikakaan ei jäänyt pitkäksi, sillä vuoden kuluttua matka jatkui Porvoon Suomenkylään. Porvoon aikana Vike sai ensimmäiset pentunsa, jotka kaikki jäivät Porvoon ympäristöön.

Viken varsinainen elämäntehtävä alkoi vasta vuonna 1951 Benjam Sipilän työpaikalla, Söderskärin majakkasaarella. Saarielämään se sopeutui kuin itsestään selvänä asiana. Jo ensimmäisenä syksynä se oli mukana linnustamassa, ja haki ammutut linnut merestä. Vike pelkäsi aluksi ampumista niin kovasti, että meni veteen vain kuonon jäädessä pinnalle. Nopeasti se siitä pelosta kuitenkin pääsi, eikä ampuminen sitä sittemmin enää kiusannut.

Majakkasaarella olo oli Vikelle tuttua parilta edelliseltä vuodelta. Se oli kesäkuukaudet perheen poikien kanssa kolunnut joka kivenkolon alueella. Pojat kiertelivät soutamalla saaria, koira keulassa tähystelemässä. Rantaan asti se ei veneellä tullut, vaan hyppäsi hyvissä ajoin veteen ja ui rantaan. Saarissa olevat lampaat eivät Vikeä miellyttäneet, ja niitä se tavatessaan lähti juoksuttamaan.

Lintuihin Vike ei kuitenkaan koskenut, ei edes hautoviin haahkoihin tai pilkkasiipiin. Kun hautova lintu lähti pesältä karkuun, se kyllä lähti vauhdilla perään, mutta itse pesän Vike jätti rauhaan. Benjam Sipilä oli myös Söderskärin rauhoitusalueen valvoja. Keväisin Sipilän poikien tehtävänä oli hakea kaikki pesät, ja siinä Viken apu oli suorastaan korvaamaton. Poikasten kuoriuduttua ne merkittiin ja laskettiin. Kun pojat soutivat veneellä lähelle poikuetta, hyppäsi Vike veteen, ui yhden poikasista kiinni ja piti sitä pyrstösulista paikoillaan, kunnes pojat tulivat sen merkitsemään. Sitten se lähti tavoittelemaan uutta poikasta. Tästä puuhasta Vike tuntui nauttivan kovasti, eikä se koskaan vahingoittanut lintuja.

Heti hyljejäiden tultua lähti Benjam Sipilä kokeilemaan, miten koira oppii etsimään kuutteja. Kai verenperinnöstä ja luontaisesta oppivaisuudesta johtuen Vike oppi kuuttien ja pesien jäljittämisen melkein kuin itsestään. Jo ensimmäisellä yrittämällä oli saaliina kuutti, jota koira innolla vartioi. Aluksi se tahtoi rynnätä suoraan pesälle, mutta oppi pian kärsivällisemmäksi ja odotteli pesän vierellä isäntäänsä. Näin jatkui miehen ja koiran saumaton yhteistyö hylkeenpyynnissä viisi talvea, jona aikana saalista kertyi melkoisen runsaasti.

Vuonna 1952 Vike sai toiset pennut, joista kaksi lopetettiin heti synnyttyään, koska näytti siltä, ettei se pysty imettämään viittä pentua kerrallaan. Pentujen isä oli Pirttisaaresta veneenrakentaja Jonassonin karhukoira. Pennut olivat kaikki mustia. Kaikki kolme pentua menivät Helsinkiin, eikä niiden myöhemmistä vaiheista ole tietoa. Vanhetessaan Viken äidinvaistot kohdistuivat myös elävänä pyydettyyn kuuttiin, jota se paimensi hankeen tehdyssä pesäkuopassa. Koira ja kuutti jopa nukkuivat yhdessä lumimajassaan.

Viken suurena intohimona oli kuitenkin myyrien, hiirien ja sammakoiden pyydystäminen. Tämä koitui sille kohtaloksikin, sillä se sai luultavasti myyrän puremasta kuonoonsa pahan tulehduksen.

Vike lopetettiin marraskuussa 1956 ja haudattiin Söderskärin majakkasaaren viereiseen saareen.

Kesällä 1996, neljäkymmentä vuotta myöhemmin, matkasivat Sipilän veljekset, Leo ja Tapani, Söderskärin majakkasaarelle pystyttämään Viken haudalle muistolaatan. Se oli ollut Benjam Sipilän toivomus. Tyylikkäässä harmaassa kivilaatassa lukee:

"Hyljekoira Vike, 1945-1956".

Leo Sipilän keräämistä tiedoista koonnut ja toimittanut Satu Valtonen