Historia

Historia

Koira kesyyntyi sudesta nykytietämyksen mukaan vähintään parikymmentätuhatta vuotta sitten, mahdollisesti jo paljon aiemmin. Kyseessä oli pystykorvatyyppinen koira, joka avusti ihmistä metsästyksessä ja toimi vartijana sekä todennäköisesti myös vetoeläimenä.

Viimeisen jääkauden jälkeen ihmiset asuttivat jäästä paljastuvia alueita ja hylkeiden pyytämisellä oli merkittävä rooli pohjoisten ihmisten selviytymiselle erityisesti talviaikaan. Hylkeistä varsinkin norppien pyytäminen on haasteellista, sillä hengitysreikien ja pesäluolien löytäminen jäälakeuksilta on hankalaa. Oletettavasti koiria onkin käytetty apuna hylkeiden pyynnissä jo varhain, sillä koira löytää terävien aistiensa ansiosta hylkeet, niiden hengitysreiät sekä pesäluolat ihmistä huomattavasti paremmin.

Koiria on käytetty apuna hylkeiden pyynnissä koko Itämeren alueella. Tiettävästi koiria hyödynnettiin jään reunoille kokoontuvien harmaahylkeiden metsästyksessä mutta kiväärien yleistyttyä koiria ei enää tarvittu hallien pyynnissä. Paremmin koirien käyttö tunnetaankin norpan metsästyksestä, sillä norpan pyynnissä koiralla on ollut isompi merkitys. Suomenlahdella koiria on norpan pyynnissä käytetty eniten, viimeiset tiedot ovat 1950-luvulta.

Norpat eivät esiinny harmaahylkeiden tavoin laumoissa vaan elävät yksin. Koirien tehtävänä oli kevättalvella etsiä norppien pesäluolia sekä hengitysreikiä haukkumatta, jotta kuuttia tai aikuista norppaa ei peloteltu jään alle.

Hyvän hyljekoiran oli terävien aistien lisäksi oltava kärsivällinen ja ohjattavissa sekä sosiaalinen. Pyyntimatkat saattoivat kestää viikkoja ja metsästäjät ja koirat majoittuivat lumikuoppiin tai ympäri käännetyn veneen alle, joten koirien oli tultava ahtaissa tiloissa toimeen niin toisten koirien kuin ihmisten kanssa. Pyyntikunta veti jäällä jalaksille nostettua venettä, joka toimi tukikohtana.

Hylkeen pyynnissä käytettyjä pystykorvaisia koiria oli koko Suomenlahden alueella. Parhaiten tunnetaan Suomenlahden isoilla saarilla eläneet koirat. Suursaarella, Tytärsaarella, Lavansaarella ja Seiskarilla hylkeenpyynnillä oli huomattava merkitys kalastuksen ohella, ja kaikilla saarilla oli hyljekoiria.

Suursaarella ja Tytärsaarella eläneet koirat olivat mustavalkeita ja muistuttivat nykyisistä roduista ulkomuodoltaan karjalankarhukoiraa. Lavansaarella ja Seiskarilla koirat olivat kooltaan ja väritykseltään kirjavampaa kantaa. Perustyyppi oli kaikkialla pystykorva, joskin osalla Suursaaren koirista oli puolipystyt tai jopa luppakorvat.

Koirat elivät saarilla vapaina ja lisääntyivät paljolti luonnonmukaisesti keskenään, joskin myös ihmiset pyrkivät ainakin toisinaan vaikuttamaan siihen, mitkä koirat tekivät pentuja. Saarilta oli tiiviit yhteydet niin Suomen kuin Viron rannikoille ja lisäksi saaret sijaitsivat kauppalaivojen reitillä, joten saarille tuli ihmisten mukana uusia koiria ja saarten koirakannat saivat vaikutteita uusista tulijoista.

Toisen maailmansodan myötä Suomi menetti isot ulkosaaret Neuvostoliitolle ja käytännössä hyljekoirat katosivat evakuointien ja sodan jalkoihin. Rannikolla koiria käytettiin hylkeenpyynnissä vielä 1950-luvulla, mutta hylkeenpyynnin loputtua viimeisetkin hyljekoirat katosivat tai sekoittuivat rannikkoalueiden maatiaispystykorviin.

Perimätiedon mukaan Seiskarin saarelta olisi 1930-luvulla annettu koiria Vakka-Suomen alueelle. Tämän tiedon pohjalta Seiskarilta kotoisin oleva Leo Sipilä alkoi 1990-luvulla jäljittää näiden koirien jälkeläisiä. Yhdessä Kauko Haapatalon kanssa Sipilä löysi parikymmentä koiraa, jotka muistuttivat Seiskarissa eläneitä noin polvenkorkuisia ja pääosin mustia pystykorvia.

Näiden koirien pohjalta luotiin nykyinen seiskarinkoirien kanta ja perustettiin Seiskarinkoirakerho.

2000-luvulla tehtyjen tarkempien selvitysten jälkeen on pidettävä hyvin epätodennäköisenä, että Sipilän keräämillä koirilla olisi ollut yhteyttä Seiskarista peräisin oleviin koiriin. Nykyisiä seiskarinkoiria pidetäänkin Seiskarilla aikanaan eläneiden koirien rekonstruktiona eli kyseessä on uudelleen luotu koirakanta, jonka esikuvana pidetään kadonnutta koirakantaa.